Kauan sitten, kun lähdin matkaan Kustavin Seeviikin rannasta, myöhäissyksyn aamun aurinko kimalteli aalloilla. Nyt kun palaan, on myöhäissyksy jälleen. Istun tuulen paljaaksi lumesta puhaltamalla mustalla kalliolla. Kolea syksy on jäädyttänyt rannat. Jään pinnalla tuuli kuljettaa untuvanpehmeää vitilunta. Meri aukeaa etäällä etelässä vielä jään peitteestä vapaana. Kylmän, avoimen meren väri on tummaa sinistäkin sinisempää. Sumu hukuttaa kaukaiset karit. Merilinnut liitelevät äänettöminä etäisyyksiin. Pilvet sulautuvat toisiinsa enteillen lumisadetta. Vaieten tiivistää rannan metsä rivinsä, vanhoja mäntyjä, kuihtuvia lehdettömiä leppiä. Jäinen lumi makaa oksilla painaen ne kallion suojaan. Kuuntelen korvillani jään rasahduksia.
Minä hiljennyn rukoukseen ja kiitän tästä päivästä. Kuuntelen Jumalan moniäänistä kuiskausta varvikossa. Mielessäni on vain ajatuksia rakkaastani keväisin värein alkutalven pakkasessa. Ajatuksissa armaani syli avautuu, niin nuorena, niin kauniina, niin kuolleena. Hänen huulensa liikkuvat, mutta ääni hukkuu tuulenpuuskiin. Minä tunnen tuulen äänen, se on hänen puhettaan.
Kaipaus lähestyy minua ja tunkeutuu mieleeni. Sinun sanotaan lähteneen parempaan paikkaan. Kuolemaasi osasin odottaa. Vilkaisen olkani yli eikä sinua enää näy. Viima viilentää viiltävää surua. Se kiertyy kerälle mieleni sopukoissa. Olen yksinäinen. Murheelleni ei ole mitään määrää. Milloin kaikki asettuu kohdalleen? Luen sanoja sisälläni. Kun ilta tummuu, muistan, miten kaunis olit. Tummalla taivaalla pienen hetken tähdet välkkyvät kuin sadun pienen tytön tulitikut.
Tunnen kaipausta aikaa kohtaan, joka on iäksi mennyt. Kaikesta on niin pitkä aika, nuoruudesta. Ajattelen tulevaisuutta, joka ei ole tulossa. Muistot pyyhkäisevät poskiani lumihiutaleiden tapaan. Kylmä tanssii poskipäissä. Kohta minusta on jäljellä vain kirjoittamaton tarina. Olen vanha mies, mutta sokeri sulaa vielä suussani. En minä vielä kuole. En tahdo. Elää minun pitää. Haluan elää, elää erakkona loputtoman muutoksen ja muistikuvien virrassa. Mietin elämän syitä ja tulosta, kaaosta ja kosmosta avaruuden tähtien alla.
Olen pitänyt oveni suljettuna. Päivä päivältä elän yhä etäämmällä ihmisjoukoista. Yksinäisyydessä suljen aitani risuportin. Päivästä toiseen olen vapaa ajattelemaan, hyödyttömiä ajatuksia tulevista vuosisadoista. Miksi edes ajattelen paluuta vallan käytäville? Elämä on ylenpalttista joutilaisuutta. Talven kylmyys ja hidas hämärä tekevät tuloaan. Antaudun hiljaisuudelle. Taivaanranta lähestyy minua aivan, kuin se olisi ryntäämässä yötuulen läpi. Meren pinta näyttää vaalenevan vähitellen levittäen alkavan lumisateen seinämää. Meri tuo tullessaan ilman pehmeän kosteuden, suolaisen meren tuoksun. Ymmärrän tuskan, se on omani.
Timo Keistinen, lääkintöneuvos emeritus