Yö on tyhjä, kuunsirppiä ei näy. Elämä on unta, ja juuri sen takia uneksimme siirtyäksemme todellisuuteen, nähdäksemme menneisyyden ja ennakoidaksemme tulevaa. Kaipuun labyrintti muodostaa lamaannuttavan rajoittamattomuuden, vääjäämättömän petollisuuden, jotain upottavan lumen kaltaista. Minä näen unessa naisen, jota tiedän rakastavani. Hänen kauneutensa särkee sydämeni. Muistelen aikaa, jolloin kävelimme yhdessä veden päällä paksulla ja tukevalla jäällä. Nyt unessa kuljemme ohuen jään pinnalla kuunnellen jatkuvasti rasahduksia, railoja etsien. Me elimme tässä ja nyt, menimme yhdessä nukkumaan. Tietoisena siitä, että aika on rajallinen. Ei siten, että jokainen yö olisi ollut viimeinen, vaan kuin jokainen yö olisi ollut ensimmäinen. Siten, että olin löytävä unelman joka yö uudelleen.
Uni liukuu yhtenäisenä kuin varjo vuorten yli. Uni, joka on unikuvista harmaa. Usvaa ajelehtii hiljaa ulkomereltä päin. Uni on yhtä todellinen kuin kuva peilissä tai täysikuu meren pinnalla. Tietoisuus syntyy muistitihentymistä. Kaipuu menneisyyteen, jossa kaikki oli paremmin, olimme yhdessä. Rakkautta, joka värisee sydämestä. Unessa rakkaani näyttää nuorelta tytöltä, vaikka hän on ikiunessa. Hiukset eivät ole kultaa, vaan ne ovat hopealankojen juovittamat. Hän näyttää nuorelta neidolta, vaikka poskissa ja otsalla ovat iän ja sairauden tuomat uurteet.
Uni on koko ajan liikkeessä. Unen kerronta ei suostu noudattamaan perinteistä kausaliteettia ja jatkumoa. Unen kulku on rikki, se riepottelee ympäristöä. Merkitykset kulkevat eteenpäin ja taaksepäin. Rakkaani nukkuu lumella kevyttä äänetöntä unta, hiljaa, tyynenä kuin morsian, joka näkee unta ihanista asioista; unta unen sisällä. Kysymys on merkityksetön. Vastaus on jo alusta alkaen tiedossa.
On kauneutta, jota kukaan muu ei voi nähdä. Me liikumme unessa ilman tarkkaa suuntaa, matkaamme yhdessä eteenpäin. Kaipuuta, muistoa menneestä. Sitä vain jatkaa kävelyä jäällä tietämättä edes, mihin suuntaan on menossa. Mutta mitä sitten? Mitä iloa realismista on koskaan ollut, kun muistoissa on vain kaipuu rakkaan luo. Mietiskelen tyhjyyttä ja hiljaisuus kasvaa. Lumihiutaleet putoilevat, valkoiset pilvet lakaisevat taivasta. Tummat värit liikkuvat ohuen jään alla. Yhtäkkiä tajuaa, että jää on kadonnut alta. Se rikkoo unen järjestyksen ja elämän pysyvyyden. Herätessä silmäluomien takana viipyy vielä kuva rakkaasta. Öitä tulee aina olemaan, senkin jälkeen, kun olen itsekin poissa. Olen väliaikainen vieras pimeässä.
Hilkan muistolle
Timo Keistinen, lääkintöneuvos emeritus
