Mopojengi vaihtui isojen poikien veljeskuntaan.
Olin tavallinen keskinkertainen,
mutta tähti minusta yliopistossa leivottiin.
Olin sopiva taikinaan, kun vietiin klinikasta toiseen.
Tunsin sairaudet seitsemät, sairaalat pienet, suuret.
Sanoin, mitä vain ja minua kuunneltiin.
Elämä jatkui uutta uraa.
Työtä, työtä se antoi.
Turha on laskea öiden ja päivien lukua,
vaivoja, tuskia hoidettavien.
Minä valvoin illasta aamuun.
Tuli vastaan mummoa pientä ja laahustavaa,
jäykin jaloin rollaattoria työntäen,
matkalla kohti hautausmaata.
Sain korjata senkin,
neuvotella Kuoleman kanssa vielä vuodesta kahdesta.
Olin ammattimies,
varjo suurten tietäjäin.
Loihdin lujat ratkaisut,
kaadoin vanhat käytännöt.
Tiedoin, taidoin sementoin uudet säädökset.
Uskoin, että tämä jatkuu ikuisesti,
mutta äkkiä se loppui.
Aika vain valui pois.
Sain aikaa sekunnin, se meni jo.
Kumma kun kaikki kiire pois on.
On aikaa yltäkyllin.
Maata vain ja ihmetellä,
kun kaikki tuntuu peittyvän valkeuteen,
kuin metsä tykkylumen alle.
Jäiden lähdön näin,
mutta en enää kesää, öitä elokuun.
Jäin katsomaan, miten rakennettiin
uusi hoidon maailma päälle heikon jään.
Näin on elon kiertokulku,
se kiertää omaa ympyrää.
Joskus siihen tulee sulku,
kun loppuu komennus.
Vaan sitten uusi polvi jatkaa tarinaa.
Nyt toivon toisen tovin.
Haluaisin vielä kerran näyttää.
Haluaisin vielä todistaa, että minusta on johonkin.
Voisin uuden elon aloittaa.
Minä vielä kyselen.
Kaipaan tielle lähteä,
uuden reitin etsiä.
Nähdä uuden maailman alun,
löytää uudesta paikasta itseni.
Meri on täynnä sadepisaroita,
taivas täynnä planeettoja.
Elämä on ihmeellinen.
Mitään ei voi tehdä suotta,
aika liikkuu kahteen suuntaan.
Etsintää ei saa jättää kesken,
entistä ei saa jäädä kaipaamaan.
Antaa vielä jalkojen viedä,
ajatuksen lentää.
Alkaa siitä, mistä aloin.
Älä enää emmi, etsi muuta,
antaudu uuteen tanssiin.
Tanssi, tanssi …… kohti taian tietä.
Timo Keistinen, lääkintöneuvos emeritus